Hammaslääkärillä tai -hoitajalla käynnit antavat tervettä muistutusta siitä, miten tuska kiinni saa kenet vain haluaa. Aamupäiväinen visiittini oli sentään "vain" hammaskivesten kastrointi. Louhittavaa oli niin paljon, että vasemmasta alatakahampaistosta löytyi chileläinen kaivosmies.
Ikenien raapiminen, veren maku suussa ja ajoittainen pistely antavat puolimasokistista, mutta loppupeleissä huojentavaa osviittaa etuoikeutettuudestamme. Tokihan hammaslääketiede on saatu nykypäivään mennessä täysin kivuttomaksi, kiitos mm. erilaisten puudutteiden. Mutta jotain kiehtovaa siinä on, että edes välillä Kuningas Kivulle annetaan mahdollisuus muistuttaa itsestään. Suosikkini on poraamisen aikana jännittäminen: kohta terä saavuttaa hampaan hermon, mistä tulee niitä ihania vihlaisuja, ahhh! Noin kolmannella porauskerralla tämä yleensä tapahtuu. Sattuu ja tapahtuu.
Kannattaapi vain palauttaa siinä tuolissa mieleen kaikki vanhempien ja isovanhempien kertomat menneiden vuosikymmeneiden Poljettava Pora -klassikkotarinat. Yleensä niiden ajatteleminen riittää puuduttamaan henkisesti sen mitättömän kivunpoikasen, jonka 2010-luvun ihminen hammaslääkinnän yhteydessä tuntee.
Vanha äitimuorini (s.1937) onnistunee tyhjentämään pajatson, mitä tulee hammaslääkäritrauma-tarinoihin. Niiden toistuvina peruselementteinä ovat a) Hammaslääkärin odotushuoneeseen päästämä iso, levoton susikoira sekä b) Hammaslääkärin uhkaus, että jos et ole hiljaa, niin haen tuolta ulkoa vitsoja ja annan selkään. Kuunaan en kuitenkaan tule unohtamaan tarinaa, joka on kaiken alfabetiikan ulkopuolella. Siinä hammaslääkäri katsoi tarpeelliseksi käyttöönottaa virkkuukoukun mallisen neulan, hookata sillä hampaan hermon - ja alkaa riuhtoa sitä esiin. On kuulemma täyttä totta, ja sattui. Jo em. anekdootin kirjoittaminen sattuu.
Pointtini? Kestäkäämme nuo ajoittaiset runkseet ja vihleet suussamme, ne ovat small potatoes. It is safe.
Miksei muuten hullujenhuoneen hoitajan tai lääkärin englanninkielinen nimitys ole "mentist"?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti