Masokismiko parhautta?

Asensinpa sitten muutamaksi päiväksi kannettavaani NetHackin, joka on monen mielestä paras koskaan tehty peli. Kyseessä on teksti/merkkigrafiikalla toteutettu käsittämättömän laaja ja ennen kaikkea ilmainen roolipeliseikkailu, jossa vaelletaan luolastoissa etsimässä Yendorin amulettia omalle jumalalle uhrattavaksi.

"Maailman parhaan pelin" on pelannut läpi hyvin harva. Syy on se, että NetHack on pelaajaparalle armoton. Läpipeluuseen tarvitaan vähintään viisinumeroinen määrä pelikertoja. NetHackin pelaaminen perustuu pelkkään kantapään kautta pakko-oppimiseen, miljoonan näppäinkomennon kanssa ähräämiseen ja jatkuvaan kuolemiseen. Potkitaan ovia, hierotaan lamppuja, tapetaan momstereita, juodaan lähteistä. Välillä arvaillaan, mitä taikakääröjen lukemisesta tai taikasauvoilla huitomisesta seuraa. Monasti kuolema. Juuri kun on saamassa hiukankin voimaa, gloriaa ja tietoa, kuolee nälkään. Jos tällöinkin sattuu olemaan ruokaa mukana, putoaa sattumanvaraiseen kuoppa-ansaan ja kuolee. Pelitilanteen voi tallentaa vain kerran. Iloisia pelihetkiä!

NetHack, tuo tietokonepelien "Alastalon salissa".

NetHack oli koneellani siis muutaman päivän. Luulenpa, etten sitä koskaan enää pelaa. Pelin pitää viihdyttää, palkita, siinä pitää saada edistyä, se ei saa ottaa itseään liian vakavasti. NetHackin tuhannet näppärät viittaukset eri jumaltarustoihin, historioihin, SciFiin ja fantasiamaailmoihin eivät kompensoi ainakaan meikäläisen kohdalla pelikertojen myötä kumuloituvaa frustroitumista.

Tiedän, että en saisi olla tässä asiassa tätä mieltä, mutta elämä on liian lyhyt NetHackille. 20 vuoden kuluttua joku toinen lihava ruutupaitainen jätkä varmaan kirjoittaa tämän saman blogikirjoituksen World of Warcraftista.