perjantai 14. tammikuuta 2011

Ruispalanoia

Osa täkäläistä über-hyvinvointia on se, että ruispalat pitää voida ostaa kaupassa just' minuuttipari sitten paikan päällä kypsennettyinä. Ruispala-muovipussien tulee olla sisältä ihanasti höyryyntyneet. Huononäköisen vanhison taas on saatava tuntea käsissään miellyttävä lämpö heidän minuuttitolkulla painellessaan ja möyhiessään tarjolla olevia leipiä. Kyseessä ovat kansalaisoikeudet ja myyjän velvollisuudet, ei vähempää.  Jos ei höyryä löy'y, niin känttyähän se on, ja tunkiolle menee. Sitä ennen leivät joutuvat olemaan yön yli tavaratalon roskiksessa, mutta onneksi Securitatenin aseistettu kuulapäävartija pitää ilmaisen leivän dyykkaajat, spurgut ja muut kansalaispalkanhaluajat etäällä.

Tietenkin vastakypsennetty, supertuore leipä on tavoittelemisen arvoista arjen blowjobbia. Mutta pakkoko noita ruispaloja on olla tusinan verran yhdessä pussissa? Kuuluuko ruispalojen konseptiin se, että ruokkisin samasta pussista myös paikallisen jalkapallojoukkueen tai Mumbain katulapset? Vai onko oletusarvona sittenkin, että jokaisellahan meistä on vähintään seitsemän lapsen lestadiolaisperhe ja kahden muijan siamilais-lestadiolaisvaimo kotona? Entäpä sitten tuo aina parillinen palojen määrä? Että kai sinulla sentään joku kumppani on, hä? Pakkoko piruilla on, elintarviketeollisuuden!

Kyllä, olen huomannut myös ns. runkkarin ruispalapussin, joka sisältää "vain" kuusi palaa. Neljäkin riittäisi, mutta eipäs nipoteta. Vaan ovatko kyseiset kuusi palaa yhtä tuoreita kuin tusinoittain ja isomminkin kolmellajaollisin numeroittain myytävät ruispala-shangri-la:t? Eivätpä olekaan, koskaan! Bruttia on setti, kauttaaltansa! "Kuivaina on sinun leipäsi syötävä, yksinelois' valinnut inehmo, ja perhepakkaukseen erehtyessäis viipaleista viimeiset homeisna mäystämään jou'ut!"(V.A.Koskenniemen reinkarnaatio 2011)